Äiti
Ajattelin tosiaan, että lapsihaaveprojekti on vain meidän kahden yhteinen. Salaisuus, melkein. Ehkä yhdelle kerron.
Luonnollisesti, kerroin kaikille. Kun on kaksitoistavuotiaasta silitellyt iltapäivisin vatsaansa ja pohtinut, että joskus tuolla kasvaa pieni taimi josta tulee minun tyttäreni, on hieman vaikea olla hiljaa silloin, kun se taimi alkaa todeksi käymään. Vaikka niistä haaveista olisi siinä välissä kerennyt luopuakkin, moneen kertaankin välillä. Tai ehkä juuri siksi. En tiedä.
Nytkun siitä on kuitenkin puhuttu, hieman usemmalle kuin yhdelle ihmiselle, on jaksettava vastata kuukautispäivinäkin niihin kysymyksiin. Ja hei, toki jaksankin. Mitä en jaksa, on välillä ihan hirvittävän typerä palaute vastauksista.
esimerkiksi
ystävä: no, mites se raskaus asia?
minä: ei vielä tässä kierrossa, mulla on just kuukautiset.
ystävä: ai mutta hei, yhdet kuukautisethan voi tulla vaikka olisitkin raskaana!
(eiköhän aikapaljon todennäköisempää ole, etten ole raskaana, nyt sitten kuitenkin.)
tai sitten
minä: tein tänään negatiivisen raskaustestin.
ystävä: ajattele miten ihanaa, jos sä oletkin nyt raskaana!
(mitä kohtaa sanasta "negatiivinen" et ymmärrä? ja kun on ne kuukautisetkin.)
Mitä ihmeen totuudenkieltäjiä meistä tulee, kun käsittelemme raskautumista? Ajattelevatko ystäväni tosiaan, että menen rikki ajatuksesta, että en nyt tässä kierrossa onnistunut laittamaan mieheni kanssa lasta aluille? Että sen päättäväinen kieltäminen jotenkin pehmentäisi pettymystä? Mitenköhän he ajattelevat minun kestävän totuuden, kun muutamien päivien kuluttua selviää, että VAIKKA joillekuille totta tosiaan vielä tulee yhdet kuukautiset raskauden alkupuolella, ja kyllä, joskus on joku ollut raskaana negatiivisesta testistä huolimatta, minä en ole?
Ihan hyvin se meni. Olin tavallaan arvannut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti