12/14

Kirjoittaminen jäi sitten ihan kunnolla kesken- 

odotus kaikkine pelkoineen ja haaveineen oli niin kamalan henkilökohtainen kokemus, että se piti purkaa vain omille silmille ja korville näkyviksi. 

Joulukuussa 2014 saatiin kiiresektiolla maailmaan pieni ja täydellinen lapsi, jossa kaikki maailmani rakkaus kiteytyy. Hän on aivan hillittömän mielettömän uskomattoman ihana ja ihmeellinen.

"Ajatella.

Hänessä on osa sinua

ja osa minua

ja aimo annos häntä itseään", sanoi mieheni.

Vauvavuosi oli melkoinen vuoristorata- tunnetila pysyi kokoajan hyvänä, mulla olihan se välillä sumua ja rämpimistä! Harmi, ettei silloin ollut energiaa kirjoitella fiiliksistä reaaliajassa, edes sinne pöytälaatikkoon. 

Nyt meillä haaveillaan jo pikkusisaruksesta, ja yritysaika on kaikenkaikkiaan niin ihmeellistä ja salamyhkäistä, että ehkäpä intoudun jakamaan sitä tänne vielä uudelleen. 

Onko siellä puolella ruutua vielä joku, joka haluaisi lukea? 

Äiti

ajatusleikkiä äitiydestä

Äiti

Olen tavallaan halunnut äidiksi ja aina ja toisaalta en koskaan. Olen 12 vuotiaasta saakka ollut mielestäni täysin kykenevä huolehtimaan mahdollisesta jälkikasvusta (no en tietenkään olisi ollut, mutta kuvittelin kovasti olevani) ja siis huolettomasti haaveillut siitä suunnilleen noista vuosista asti. 

Olen pohtinut jokaisen poikaystäväni (ja niitä on ollut aika monta, kun on aloitettu keräily silloin 12 vuotiaana) sopivuutta isyyshommiin mutta haaveillut oikeastaan aina äitiydestä yksin. En siis yksin siinä mielessä, että olisin ollut parisuhteessani ainoa haaveilija, vaan niin, että saisin lapsen yksin. Ajatukseen äitiydestä ei ole juuri koskaan mahtunut ajatusta isästä. Ainoastaan ensimmäisessä, pitkässä avoliitossani vajaa parikymppisenä näin silloisen puolison isän ominaisuudessa- siis "sitten joskus". En siis missään nimessä siihen hetkeen ja niihin vuosiin, mutta ehkä tämä sitten joskus olisi hyvä isä (varmasti olisikin, tosin jonkun toisen lapsille.) Sinkkuvuosina kaipuu lapseen oli ehkä suurimmillaan- ystäväni muistavat varmasti pikkutunneilla käydyt pohdinnat lapsen hankkimisesta yksin tai yhteisymmärryksessä ystävän kanssa. Yksi ihana miespuolinen ystäväni jopa tarjoutui vakavissaan luovutushommiin ilman isyysvelvollisuutta. Sitten päädyin kuitenkin parisuhteeseen jossa päästin ikäänkuin vahingossa irti lapsihaaveesta- oli muita juttuja, poikaystävä kiva muttei vielä jos koskaan isämateriaalia, ja oikeastaan olin jo ohittanut "sen oikean iänkin". Jos on 12 vuotiaasta saakka ajatellut olevansa 25 vuotiaana naimisissa ja kahden lapsen äiti, saattaa 25 vuotiaana tuntua, että se juna meni sitten lopullisesti ohitse.

Erottuani edellisestä ihmissuhteesta mietin ensimmäisen kerran lapsen tekemistä yksin- siis ihan yksin, tietoisesti, siten, että kävelee klinikalle ja tilaa vaadittavat osat Tanskasta ja pistää projektin käyntiin. Asetin itselleni viisivuotistavoitteen- opiskelut käyntiin. Fiksu sivuduuni. Rahaa tuhottomasti sivuun, yksinäisen naisen hedelmöityshoidot ovat kalliita. Minä en ota asuntolainaa, otan vauvalainan. Tietysti, kuinkas muutenkaan.

En ajatellut enää seurustelevani, olin suorastaan kyllästynyt huomioimaan arjessani toista aikuista ihmistä. Ajattelin panostaa koulunkäyntiin, kummilapsiin, ystäviin. 

Joten luonnollisesti, vanhan kaavan mukaan, asiat tapahtuivat silloin kun niiden vähiten odottaa tapahtuvan. 

Kun on viettänyt kokonaisia vuosia mieltäen itseään lapsettomaksi, pohtinut paikkaansa yhteiskunnassa ja perhepiirissä vain tätinä, ystävänä, siskona, tyttärenä, muttei koskaan äitinä. Päättänyt hankkia lapsen sittenkin yksin, ihaillut yksinhuoltajaäitejä lähipiirissä, melkein unohtanut isien olemassaolon, vaikka omani on moitteeton. Tapaakin ihmisen, josta jo neljännellä kerralla tietää: hän on minun lasteni isä. Ensimmäistä kertaa ikinä, minä haluan lapsia tuon ihmisen kanssa. Haluan kantaa tuon ihmisen lasta sisälläni, jakaa geenini juuri hänen kanssaan. 

Aika ihmeellinen tunne, voin kertoa. Viime kuukaudet oon tehnyt kummallista muutostyötä pääni sisällä- muuttanut omaa haavettani lapsesta yhteiseksi. Ottanut isää mukaan kuvioihin, ensimmäistä kertaa ikinä. Hyväksynyt isän nimiehdotuksia, kummitoiveita, ajatusta siitä, että jonkun toisen sukulaiset tulevat minun lastani katsomaan. Meidän lastamme. 

Se on ihmeellistä ja ihanaa, ja maailman tyhjentävin tunne: kas tämän takia en tullut äidiksi yhtään aiemmin. Odotin tätä miestä, minun lasteni isää.

On mieletöntä, että me ollaan raskaana. Meille tulee vauva. Mies on ihan yhtä innoissaan, kun minäkin. Ihan yhtä kiinnostunut kaikesta, ihan yhtä liikuttunut. 

Elämäni onnellisin hetki? Miehen kasvot positiivisen raskaustestin jälkeen. Se, että kaikista pohdinnoistani huolimatta vauvakuumeilin elämäni ensimmäistä kertaa sittenkin yhdessä, enkä yksin. 



psst. täällä mennään rv 10+3. masussa on kaikki hyvin, se käytiin tsekkailemassa varhaisultrassa  viikolla yhdeksän. lupaan kirjoittaa pian fiiliksistä plussan jälkeen, ekasta neuvolasta, varhaisultrasta ja ennenkaikkea hirveästä raskauspahoinvoinnista- se piti minut pitkään poissa koneen ääreltä, mutta alkaa kai pikkuhiljaa helpottamaan! 

pää pilvissä, silmät kosteana

Isi

Lauataina itkuisena vessasta ulos rynnännyt avovaimo testiliuska kädessä sai ensimmäisenä mieleen ajatuksen; kuukautiset. Kun sain testiliuskan käteeni, tajusin avovaimon itkun olevan puhdasta onnea. Heitin liuskan lattialle ja viritin kasvoilleni spontaanisti maailman hölmöimmän näköisen, mutta epäilemättä maailman onnellisimman virneen. Itkin ja nauroin samaan aikaan. Meinasin rutistaa avovaimo-paraltani ilmat pihalle. Meistä tulee vanhempia, minusta tulee isä!!! 

Päähäni mahtui seuraavan 24 tunnin aikana tasan kaksi ajatusta, se että meistä tulee vanhempia ja se miten paljon rakastankaan avovaimoani. En osaa sanoin kuvailla euforian ja onnellisuuden tasoa, mitkä ovat seuranneet lauantai-aamun lyhyestä hetkestä. Samalla olo on myös jännittynyt, toiveikas mutta jännittynyt. Tänään oli viides aamu, jolloin tiedän tulevani isäksi. Jokaisena aamuna, kun herään ja iltaisin, kun menen nukkumaan toivon ainoastaan, että avovaimoni voisi hyvin ja toivon että pienen pieni alkiomme jatkaa kasvuaan maailman arvokkaimmassa kohdussa. Huomaan herkistyväni jatkuvasti. Kun puhun tulevasta lapsestamme, kerron raskaudestamme, silmäni kostuvat automaattisesti. Padot murtuvat, kun puhumme yhdessä tulevasta junioristamme. En voisi olla onnellisempi.

raskaana - gravid

jännäpäiviä

Äiti

Argh näitä kierron viimeisiä päiviä ja tunnemyrskyjä! Tänään mennään kiertopäivässä 32/28-34. Siis ihan liian jännittäviä lukemia. Jos niiden kuukautisten on alettava, niin eikö ne vaan vois uskollisesti alkaa tuon kp 28 mukaan? Viime kierrossa tein raskaustestin suunnilleen joka päivä 28:n jälkeen, nyt ollaan maltettu mielemme ja oltu tekemättä. Oikeastaan haluaisin tehdä vasta maanantaina, mutta koska maanantaina en halua astella allapäin kouluun tai lähettää miestä masentuneena työmatkalle, päätettiin testata sunnuntaina. Ja koska sunnuntaihin on aivan liian pitkä matka, testataan huomenna.

Jos se on negatiivinen, niin alan sitten uskotella itselleni että se ei nyt vaan vielä näy, ja kokeilen heti seuraavana aamuna uudelleen ja kahden päivän päästä ne kuukautiset sitten taas alkavat. Mutta sitten siihen on jo hieman valmistunut, jotenkin, kuitenkin. Siitä pääsee yli, taas.

Jos se on positiivinen... yhtään tämän pidemmälle en uskalla ajatella. 

days past decision

Äiti 

Jos jotain on tullut opittua näiden yrittämisviikkojen aikana, niin ainakin se, että kaikenlaiset tunneperäiset päätökset tulee pyörrettyä useamman kerran. Viimeksi uhoamani "en aio tarkkailla kiertopäiviä" lensi tänään nurkkaan ja päättäväisesti raapustelin kalenteriin päivämäärien viereen kiertopäiviä- ja kas, tänäänhän on 27/x. "Normaalikierron" mukaan huomenna pitäisi alkaa kuukautiset, ja tänään ei tietenkään yhtään tunnu siltä. Toiveikkuus nostaa taas ujoa päätään- olen juonut greippimehua. Ollut stressaamatta. Ajatellut aurinkoisia. Pitänyt muutaman kerran jalkoja seinää vasten oikeaan aikaan. Rakastellut paljon. Milloin saa testata?!

Olen niin hirveän huojentunut, että lähipiirissäni ei taida olla yhtään aktiivista yrittäjää tällä hetkellä. Itsensä vertaaminen muiden yrityskiertoihin on raakaa, vaikka se tapahtuukin vain keskustelupalstoilla- tuntuu, että kaikilla muilla tärppää heti tai viimeistään kolmannesta kierrosta. Jos jollakulla on kaksinumeroiset yrityskerrat, tulee siitäkin paha mieli. Ainut, mikä ilahduttaa, on näiden kaksinumeroisten plussauutiset. Että kaikki on kuitenkin mahdollista ja ihan normaalia.

Yhtä aikaa ei usko ja toisaalta uskoo raskauteen- ajatukset kiertävät villiä kehää, jos niiden antaa. "Ei tunnu yhtään siltä, että olisin raskaana.." ja seuraavassa hetkessä, "mun rinnat on niin kipeät, että onhan mun oltava raskaana!". "Joulukuun lapsi, ajatella!" ja "ehkä sitten kesällä, lomalla, kun on varmasti rentoutunut". No, omaa kehoa en tässä ajatellut kuunnella. Viime kierroilla se on tuntunut kuiskivan juuri niitä asioita, joita olen halunnutkin kuulla. Jos oikein toivoo, että korvannipukasta kutittaa, sitä alkaa kutittaa. Huomaatko? Sama raskausoireiden kanssa. Harmi, ettei se tunnu toimivan raskaushaaveen kohdalla. 

"koittakaa olla ajattelematta sitä"

Äiti 

Oon melko ylpeä itsestäni, tai meistä- koko kuukausi on pyörinyt aika hyvin ilman raskautumispaniikkia. Päätin, etten laske kiertopäiviä, mutta koska sitä nyt kuitenkin tarkkailee kehoaan eritavalla kuin ennen, uskon että bongasin ovulaation. Kiertopäiviä oon kuitenkin ollut vilkuilematta, sillä tämä nykyinen kierto voi olla mitä tahansa 26 - 34 päivän väliltä, enkä aio ruveta testailemaan raskautta ennen kp 35:sta. Siihen mennessä ne päivät tulee kyllä varmasti tarkistettua.

Ihan hyvillä mielin ollaan oltu, ja hymyillen pidelty mun jalkoja seinää vasten niiden mahdollisten ovulaatiopäivien tienoilla- usemmasta suunnasta on hihitelty siihen suuntaan, että kyllä se "oikeasti auttaa". Tiedä sitä, mutta hauskaa on ollut. Ja greippimehua on juotu. Ja raskausvitamiineja olen nyt ottanut. Mutta stressivapaasti ja onnellisesti.