Äiti
Olen jo jonkin aikaa lykännyt tämän ensimmäisen postauksen kirjoittamista. Tätä blogia, jota kirjoitamme lähinnä itsellemme, ideoidessa alunperäinen ajatukseni oli taltioida nimenomaan tätä: aikaa, jolloin yritämme lasta. Muutamat kierrot ohitettuani kirjoittamaan ryhtyminen kävi yhä vaikeammaksi: aloin pelätä, että tästä tuleekin lapsettomuusblogi. Olisi paljon kivampaa kirjoittaa ensimmäinen postaus raskaana olessa, pitää raskausblogia, synnytysblogia, vauvablogia.
Siltä varalta, että tänne joku meidän lisäksemme eksyy:
Tätä blogia pitää suhteellisen tuore mutta umpirakastunut pariskunta. Minä olen 26 vuotias, mies 33 vuotta. Yhdessä olemme olleet vasta muutaman kuukauden, mutta lapsihaaveen aika on nyt.
Emme varsinaisesti tapailleet, vaan siirryimme suoraan seurusteluvaiheeseen. Muutimme nopeasti yhteen ja vielä nopeammin lausuimme varovaisia toiveita lapsesta, lietsoimme toistemme heräileviä haaveita. Alle 3 kuukauden yhdessäolon jälkeen seisoimme lastenvaateliikkeissä hypistelemässä pieniä potkupukuja, flanellipaitoja, vauvanpeittoja. Me niin tahdomme pienen ihmeen niiden sisälle.
Olin aina ajatellut kantaneeni kroonista vauvakuumetta mukanani 12 vuotiaasta saakka, mutta vasta nyt tiedän, mitä "vauvakuume" tarkoittaa. Se tarkoittaa sitä, että ajatus lapsesta täyttää elämän kaikki hiljaiset hetket. Hiljaisten hetkien lisäksi se täyttää mielen ikea- reissuilla, ruokakaupoissa, onnenhuipuissa ja surun syövereissä. Alitajuntaisesti se on läsnä jokainen sekunti.
En koskaan aiemmin ole haaveillut näin kipeästi olevani raskaana. Olen ajatellut, että minun ehkä kuuluisi olla äiti, olisin hyvä äiti. Olen rakastanut kummilapsiani, vahtinut naapureiden pieniä mielelläni, hymyillyt joukkoliikennevälineissä tuntemattomille lapsille, mutta en ole koskaan ennen tällä tavoin haaveillut kantavani omaa pientä sydämeni alla. En ole koskaan katsonut ketään ja toivonut kipeästi, että geenimme yhdistyisivät ja synnyttäisin lapsia, joilla olisi tuon ihmisen silmät.
Ennenkuin nyt.
