Äiti
Olen tavallaan halunnut äidiksi ja aina ja toisaalta en koskaan. Olen 12 vuotiaasta saakka ollut mielestäni täysin kykenevä huolehtimaan mahdollisesta jälkikasvusta (no en tietenkään olisi ollut, mutta kuvittelin kovasti olevani) ja siis huolettomasti haaveillut siitä suunnilleen noista vuosista asti.
Olen pohtinut jokaisen poikaystäväni (ja niitä on ollut aika monta, kun on aloitettu keräily silloin 12 vuotiaana) sopivuutta isyyshommiin mutta haaveillut oikeastaan aina äitiydestä yksin. En siis yksin siinä mielessä, että olisin ollut parisuhteessani ainoa haaveilija, vaan niin, että saisin lapsen yksin. Ajatukseen äitiydestä ei ole juuri koskaan mahtunut ajatusta isästä. Ainoastaan ensimmäisessä, pitkässä avoliitossani vajaa parikymppisenä näin silloisen puolison isän ominaisuudessa- siis "sitten joskus". En siis missään nimessä siihen hetkeen ja niihin vuosiin, mutta ehkä tämä sitten joskus olisi hyvä isä (varmasti olisikin, tosin jonkun toisen lapsille.) Sinkkuvuosina kaipuu lapseen oli ehkä suurimmillaan- ystäväni muistavat varmasti pikkutunneilla käydyt pohdinnat lapsen hankkimisesta yksin tai yhteisymmärryksessä ystävän kanssa. Yksi ihana miespuolinen ystäväni jopa tarjoutui vakavissaan luovutushommiin ilman isyysvelvollisuutta. Sitten päädyin kuitenkin parisuhteeseen jossa päästin ikäänkuin vahingossa irti lapsihaaveesta- oli muita juttuja, poikaystävä kiva muttei vielä jos koskaan isämateriaalia, ja oikeastaan olin jo ohittanut "sen oikean iänkin". Jos on 12 vuotiaasta saakka ajatellut olevansa 25 vuotiaana naimisissa ja kahden lapsen äiti, saattaa 25 vuotiaana tuntua, että se juna meni sitten lopullisesti ohitse.
Erottuani edellisestä ihmissuhteesta mietin ensimmäisen kerran lapsen tekemistä yksin- siis ihan yksin, tietoisesti, siten, että kävelee klinikalle ja tilaa vaadittavat osat Tanskasta ja pistää projektin käyntiin. Asetin itselleni viisivuotistavoitteen- opiskelut käyntiin. Fiksu sivuduuni. Rahaa tuhottomasti sivuun, yksinäisen naisen hedelmöityshoidot ovat kalliita. Minä en ota asuntolainaa, otan vauvalainan. Tietysti, kuinkas muutenkaan.
En ajatellut enää seurustelevani, olin suorastaan kyllästynyt huomioimaan arjessani toista aikuista ihmistä. Ajattelin panostaa koulunkäyntiin, kummilapsiin, ystäviin.
Joten luonnollisesti, vanhan kaavan mukaan, asiat tapahtuivat silloin kun niiden vähiten odottaa tapahtuvan.
Kun on viettänyt kokonaisia vuosia mieltäen itseään lapsettomaksi, pohtinut paikkaansa yhteiskunnassa ja perhepiirissä vain tätinä, ystävänä, siskona, tyttärenä, muttei koskaan äitinä. Päättänyt hankkia lapsen sittenkin yksin, ihaillut yksinhuoltajaäitejä lähipiirissä, melkein unohtanut isien olemassaolon, vaikka omani on moitteeton. Tapaakin ihmisen, josta jo neljännellä kerralla tietää: hän on minun lasteni isä. Ensimmäistä kertaa ikinä, minä haluan lapsia tuon ihmisen kanssa. Haluan kantaa tuon ihmisen lasta sisälläni, jakaa geenini juuri hänen kanssaan.
Aika ihmeellinen tunne, voin kertoa. Viime kuukaudet oon tehnyt kummallista muutostyötä pääni sisällä- muuttanut omaa haavettani lapsesta yhteiseksi. Ottanut isää mukaan kuvioihin, ensimmäistä kertaa ikinä. Hyväksynyt isän nimiehdotuksia, kummitoiveita, ajatusta siitä, että jonkun toisen sukulaiset tulevat minun lastani katsomaan. Meidän lastamme.
Se on ihmeellistä ja ihanaa, ja maailman tyhjentävin tunne: kas tämän takia en tullut äidiksi yhtään aiemmin. Odotin tätä miestä, minun lasteni isää.
On mieletöntä, että me ollaan raskaana. Meille tulee vauva. Mies on ihan yhtä innoissaan, kun minäkin. Ihan yhtä kiinnostunut kaikesta, ihan yhtä liikuttunut.
Elämäni onnellisin hetki? Miehen kasvot positiivisen raskaustestin jälkeen. Se, että kaikista pohdinnoistani huolimatta vauvakuumeilin elämäni ensimmäistä kertaa sittenkin yhdessä, enkä yksin.
psst. täällä mennään rv 10+3. masussa on kaikki hyvin, se käytiin tsekkailemassa varhaisultrassa viikolla yhdeksän. lupaan kirjoittaa pian fiiliksistä plussan jälkeen, ekasta neuvolasta, varhaisultrasta ja ennenkaikkea hirveästä raskauspahoinvoinnista- se piti minut pitkään poissa koneen ääreltä, mutta alkaa kai pikkuhiljaa helpottamaan!
